Aina ajoittain nousee esiin jostain suusta näitä perus mielipiteitä ja tokasuja lihavan taisteluista laihtua: "ei laihtuminen oo vaikeeta, syö vaan terveellisesti ja liikkuu." Ja monissa keskustelupalstoissa ja nettilehtien kommenttiosioissa iskee nää kovakallosimmat suunsoittajat, jotka haukkuu lihavat ihmiset laiskoiks ja kuvottaviks, "miten onki päästäny ittesä noin hirveen näköseks", "pelkkää selittelyä miks ei pysty laihuttamaan", "miten ihminen voi syömällä saada itsensä tuon näköseks" JNE.
Kerron omaa tarinaani ja miksi olen näin hirveän näkönen kun olen. Painanhan tällä hetkellä enemmän kun moni ylipainoinen mies. Mut kuka järkevä ihminen päästää ittensä tähän kuntoon? Jos se olis niin helppoa, niin en todellakaan olis tämän kokonen. Saisin helposti kengät jalkaan ja kivoja vaatteita. Elämä kun on muutakin kun mustaa ja valkosta.
Kasvoin ihan normaalissa perheessä. Meillä ei aina ollut rahaa kovinkaan paljoo. Syötiin perunaa ja kastiketta, leipää, sokerisia jugurtteja, makaroonia ja kastiketta. Sitä mihin oli varaa. Meillä oli myös karkkipäivä kerran viikossa.
Murkku- ja teini-ikään päästyä painoni oli noussut jo suuriin lukemiin, Epäilemättä syömäni määrät oli isoja. Viikkorahat meni herkkuihin.
Kaverin kanssa ostettiin paketti jäätelöä ja syötiin salaa se piilossa. Siitä se salassa syöminen varmaan alkoki.
Murkkuna sain viikkorahaa ja karkkirahaa erikseen. Ne määrät ei sitten ollu kovin pieniä mitä herkkuja sillä rahalla ostettiin.
Mulla ei ollu mitään käsitystä terveellisestä ruuasta nuorempana. Ei meillä puhuttu terveellisyydestä, kaloreista, hiilareista, sokereista, kasvisten tärkeydestä. Malli kotoa oli se mikä oli. Meillä myös on herkuteltu usein, sitten kun talous oli parempi. Kai se oli sitäkin, että kun siihen ei aina ollut mahdollisuutta. Tämä tapa jäi meille. Ollaanhan koko perhe ylipainosia.
Lisäksi kärsin koulukiusaamisesta ja se toi oman lisänsä huonoon itsetuntoon ja sitä kautta koko elämään.
Opiskelemaan päästyä ruokailut oli kokonaan omalla vastuulla. Opisto tarjos ruuan kaks kertaa päivässä, lisäks söin nuudeleita ja herkkuja enkä liikkunu juuri mitään. Lihoin koko ajan lisää.
Kun ikää alko olla päälle 20 ja pääsin työelämään ja sain uusia ystäviä, jotka söikin terveellisesti ja työn puolesta piti alkaa lapsille opettaa terveellistä ruokailua, niin siitä aukes ihan uus maailma. Tuossa vaiheessa harrastin vielä paljon salassa syömistä, jopa ahmimista. Ostin isoja määriä herkkuja ja menin kämpälleni syömään ne yksin.
Pikkuhiljaa kuitenkin aloin lenkkeilemään ystäväni kanssa ja aloin kopioida toisen eväitä ja opettelemaan kasvisten syöntiä ja paino alkokin putoomaan. Ja siihen jäi koukkuun. Paino vaan putosi ja putosi. Lenkkeilin hulluna, söin laihaa tomaattikeittoa, rahkaa, ananasta ja näkkäriä, kunnes painoin alle 60kiloa. Täydellistä.
Tai sitten ei. Paino nous niistä ajoista pikkuhiljaa. Kukapa jaksais juoksulenkkejä ja tomaattikeittoa pitkään. Varmasti väsyin aika rankasti ja liikunta väheni, aloin taas syömään enempi.
2010 työpaikassa tapahtu parikin siirtoa ja syksyllä sairastuin masennukseen. Jäin sairauslomalle ja olin päivät kotona, verhot kiinni koska en sietäny valoa, enkä liikkunu kun vasta kun pimeä tuli ja kävin kaupassa ostamassa nopeeta syömistä. En mitään terveellistä. Vietin paljon aikaa yksin. Olin vihanen ja huonoa seuraa. Työnsin ihmiset pois läheltäni. Tätä jatku puolisen vuotta, ennenku aloin parantua.
Syksyllä 2011 muutin Kouvolaan opiskelemaan ja sama kierre jatku, sairastuin taas masennukseen, aloin seurustelemaan ja jäin kotiin. Siitä paino sitte nouski hurjaa vauhtia. Olihan kaupungissa kätevä tilata ruokaa netistä ja se kannettiin suoraan kotiovelle. Ah, ihanaa. Ei tarvinu nähä ees ihmisiä.
Keväällä 2012 sain diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
2012 muutettiin takasi kotipaikkakunnalleni ja olin hirveässä kunnossa. Kerrostalon rappuset oli tuskaa, jalat kipeät ja liikkuminen vaikeeta. Itsetunto nollassa. Sillosen mieheni liikkumattomuus ja ruokailutottumukset oli samat kun itelläni ja yhteinen aika oli kun haettiin herkkuja ja katottiin telkkaria.
Kerkesin olla töissä vuoden, kun taas sairastuin. Koitin kuitenkin liikkua ja kävin jopa salilla. Muutaman kuukauden päästä tuli ero, elämä romahti, paskaa sato niskaan tasaseen tahtiin. Mitäpä muuta oisin tehny kun sääliny itteeni. Lihoin taas.
Kesällä -14 liityin hetken mielijohteesta Cambridge-laihdutusryhmään ystävieni ja parin tuntemattoman kanssa. Eka vannotin että jos se on semmonen missä punnitaan toisten edessä, ni en tasan mene sinne. Menin kuitenkin. Sitähän se oli.
Mutta se kuulosti järkevältä mun korviin. Että pikkuhiljaa OPETELLAAN syömään järkevästi lisäämällä pikkuhiljaa hyviä ruoka-aineita ruokavalioon. Ei siis ole tarkotus elää ateriankorvikkeilla. Huikeeta!
Laihuin pikkasta auki 30kiloa. Juoksin taas lenkkejä ja olo oli hyvä.
Kunnes tuli syksy ja taas mieli alko laskea, liikunta väheni, herkut tuli kuvioihin ja luovutin.
2015 menikin ihan luuserina. Luovutin kokonaan ja jopa ajattelin, että ehkä mä vaan oon tämmönen koko elämäni. En yhtään kattonu mitä laitoin suuhuni. En välittäny enää mistään.
Kunnes alko taas sukkien laittaminen olla vaikeeta, hiki oli aina, kuljin peilien ohi vilkasematta.
Joku alko taas koputtaa kovaa kalloa, et halooooo.
Otin siis uudelleen yhteyttä Cambridge valmentajaani Maijuun ja siitä tää tän hetken homma alko vyörymään.
Sekava sepustus, mutta niin on ollu sekava elämäki.
Pointti on siis se, että ihmisillä on niin erilaiset lähtökohdat, erilaiset persoonat, elämät ja tavat, että asiat ei oo niin yksiselitteisiä, kun että senku liikut ja syöt vähemmän. Näillä kommenteilla ei saa aikaseks kun pahaa mieltä ja ei ainakaan tsemppifiilistä kenellekkään.
Mulla ainakin ruoka ja herkut on ihan puhtaasti riippuvuus ja syvälle pinttyny tapa. Lisäks liikkuminen ylipainoisena ja huonon itsetunnon omaavana on hirveetä. En halua liikkua niin että ihmiset näkee. Nehän voi vaikka nauraa. Pysyn ennemmin kotona piilossa.
Ja koitappa sanoa alkoholistille että senku lopetat juomisen. Niin helppoa se on.
EDIT.
Pakko lisätä vielä, että en todellakaan syytä vanhempiani omasta ylipainostani. Heillä on kanssa ollu rankka alku elämälle, köyhät kodit jne. On tehneet varmasti parhaansa ja arvostan sitä :)
Oma mieli on vaan ollu heikko ja oon oireillu monesta asiasta ruuan kautta. Joku oireilee alkoholin, joku hulluna liikkumisen, väkivallan tai syömättömyyden kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti