Yli vuosi on kulunu enemmän tai vähemmän retuperällä. Nyt yks masennuskausi myöhemmin oon päätyny siihen ajatukseen ja jonkunlaiseen sisäiseen vahvuuteen, että nyt jonkun on muututtava. Vaikka oonki melko päättäväinen, niin se ei vähennä tän tilanteen vaikeutta. Koska mun on luovuttava kokonaan tavastani lohduttaa, hemmotella, palkita ja viihyttää itteäni syömällä.
Ensimmäisen päivän lopulla, kolme Cambridge-pussia ja kolme vesilitraa nauttineena olo on levoton, ärsyyntyny, kiukkunen ja lievästi päänsärkynen. Puren hampaita yhteen huomaamattani kovasti, hieron silmiä ja kasvoja. Kärsin selvästi vierotusoireista.
Miks tän onki oltava näin vaikeeta...
Mut aionko luovuttaa?
En!
Tiedän mitä siitä seuraa ja sitä en halua. Se on nähty jo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti